Tietoa meistä
Huivi
Lippukunnan huivi on sininen perushuivi, jota käyttävät kaikki lippukuntamme jäsenet sudenpennusta harmaapartaiseen johtajaan.
Kun vartiolainen antaa partiolupauksen, saa hän kantaa huivinsa kärkikolmiossa lippukunnan huivimerkkiä. Partiojohtajavaltakirjan omaavat henkilöt käyttävät huivia, johon huivimerkki on brodeerattu.
Lippu
Lippu: Leevi Nieminen, 3.2.1961: ”Valkoisella sudenpäinen viikinkilaiva viireineen, jonka varukset ja sakarakoroinen tyviö mustaa. Tangon yläkulmassa keltainen lilja.”
Kololla otettu kuva Varpon vanhasta lipusta.
Lippukuntatunnus ja kokardi
Lippukuntatunnuksessa on kohokuviontina viikinkivene. Merkki kiinnitetään partiopaidan oikean taskun laskoksen alareunaan.
Lippukunnan virallinen päähine on vihreä baretti. Lippukunta myöntää partiojohtajille päähinemerkin eli kokardin. Kokardi on lippukunnan tunnuksen, eli viikinkiveneen, muotoinen. Kokardi valmistetaan hopeasta.
Lippukunnan historiaa
1960-luku
Partiolippukunta Vartiovuoren Pojat perustettiin Helsingin Vartiokylässä syksyllä 1959. Lippukunnan perustajia haettiin pylväsilmoituksin ja perustava kokous pidettiin 24.9.1959. Lippukunnan tunnuksissa ja lipussa esiintyvän viikinkisymboliikan taustalla on Vartiokylän linnavuori. Lippukunnalla on myös oma ansiomerkkijärjestelmä: Vartiovuoren Tyttöjen kanssa yhteiset Vartiovuori-ansiomerkit ja -mitalit, jotka on niinikään luotu 1960-luvulla.
1960-luvun toiminta oli aktiivista. Retkiä tehtiin mm. Svartbölen kodalle ja leirejä Lopelle. Kaikkein kuuluisin VarPo on kuitenkin menestyksestään partiotaitokilpailuissa. Mestaruuksia löytyi niin piirikunnallisella kuin kansallisellakin tasolla. Lehdet kirjoittivat jatkuvasti VarPon ”ylivoimaisista voitoista” ja ”huikeasta menestyksestä”. 1969 valmistui lippukunnan vanhempainyhdistyksen rakentama Korpitörmän kämppä Pornaisten Halkiaan.
1970-luku
Seitsemänkymmentäluku oli poliittisten nuorisojärjestöjen kulta-aikaa ja partioliike joidenkin mielestä vanhoillisuudessaan ja sotilaallisuudessaan ei ollut enää kovin suosittu. Tämä näkyi luonnollisesti myös VarPon jäsenmäärissä. Vuosikymmenen lopulla lippukuntaan saatiin kuitenkin joitakin johtajia ulkopuolelta omista riveistä kasvatettujen lisäksi, ja toiminta täten jälleen varmemmalle pohjalle. Seitsemänkymmentäluvulla myös suomalainen partioliike koki valtavia mullistuksia.
Poika- ja tyttöpiirit, ja jopa järjestöt yhdistyivät, partio-ohjelma koki valtavan muutoksen, ja perinteisten ruskeitten partioasujen käyttöäkin kummeksuttiin. VarPo, parin muun lippukunnan ohella, ei halunnut olla tällaisessa mukana; noudatimme vanhoja ohjelmalinjoja osaamis- ja suorituspainotteisina sekä käytimme rohkeasti ruskeita pukuja. Turussa oli hieman enemmän samoin ajattelevia, ja tätä omaksumaamme ”häirikkölinjaa” kutsuttiinkin mm. turkulaiseksi linjaksi. Tällä ”ruskealla uholla” oli vaikutuksensa, ja järjestön ohjelma kävi jälleen läpi uudistuksen, ja partioasutkin otettiin jälleen virallisina käyttöön, tosin sinisinä.
1980-luku
1980-luvulla elettiin vielä edellisen vuosikymmenen propagandatoiminnan jälkimainingeissa. VarPoa alettiin kuitenkin vielä selkeämmin kehittämään rautaiseksi erälippukunnaksi; halusimme olla porukka, joka tunnettaisiin siitä, että haluamme ja kykenemme elämään mukavasti taivasalla, perinteisiä erätaitoja kunnioittaen. Se oli selkeä tavoite, joka edellytti jokaisen VarPon halua, lippukunnan erityishengen rakentamista. Henkeä luotiin lukuisilla talvileireillä, kanoottiretkillä,vj-kursseilla ja erikoistempauksilla. Viimemainituista kuuluisin ja perinteeksi muodostunut on ”KTE” eli ”Korpitömä Express”, 50 kilometrin marssikilpailu kämpälle. Erälinjan suhteen onnistuttiinkin hyvin, ja lisäksi saatiin VarPoon tiettyjä erityispiirteitä; VarPolaisuutta on mitä kummallisimpien ajatusten toteuttaminen, ja kun jotakin tehdään, se tehdään sitten viimeisen päälle ja huumorin kera!
Vuosikymmenen taitteen ja alun taloudellinen laskusuhdanne jätti jälkensä myös VarPoon. Jäsenkadon muodossa jälleen. Toiminta ei silti lakannut olemasta akiivista, vaan kenties jopa parani.Varsinkin lapinvaelluksia ja talvileirejä pidettiin säännöllisesti vuosittain. Ulkoisesti VarPoa varmasti kummaksuttiin pienenä erätoimintaan erikoistuneena, ryhdikkäästi partioasussa esiintyvänä ja perinteisenä, mutta modernia keskustelua herättävänä ja ylläpitävänä lippukuntana.
1990-luku
Vuosikymmenen loppupuolella alkoi partio olla taas muodissa. Jäsenmäärät lähtivät huimaan kasvuun, tosin ankaran ja suunnitelmallisen jäsenhankinnan tuloksena. Määrän kasvaessa laatu ei kuitenkaan kärsinyt; lippukunnassa on onnistuttu säilyttämään mielekkään erähenkisen toiminnan innokas toteuttamiskyky suurillakin osallistujamäärillä.
VarPossa on toteutettu vuosikymmenellä myös monia uudistuksia, ja haaveita muutettu todeksi.Myös perinteisiä toiminnan muotoja on elvytetty, mm. kesäleirit, ja uusiakin perinteitä luotu, mainittakoon partiopoikien vierailut Mannerheim-museoon ja lippukuntaretkien määrän kaksinkertaistaminen. Edelleen on aktiivisesti lietsottu keskustelua piirissä vaalimiemme perinteisten toimintamuotojen puolesta. Hyvin tuloksin. VarPossa pystytään ja pyritään maastotoiminnan kautta tarjoamaan jäsenistölle sellaisia kokemuksia ja elämyksiä, mitä kaupunkilaispojat eivät välttämättä enää mistään muualta nykypäivänä saa. Arvokkaiden elämysten, vaikkapa talvileirillä saatujen metsäkokemusten ja tekemällä opittujen käytännön taitojen kylkiäisenä pojat saavat roiman annoksen onnistumisen iloa ja ryhmähenkeä!
Lippukunnanjohtajat
- 1959 – 1959 Juha Erkkilä
- 1960 – 1968 Jussi Loukimo
- 1969 – 1970 Hannu Loukimo
- 1971 – 1973 Keijo Laine
- 1974 – 1982 Hannu Kuisma
- 1983 – 1983 Risto Pulkkinen
- 1984 – 1987 Jouni Pesonen
- 1988 – 1990 Pekka Siirilä
- 1991 – 1994 Terho Pekkala
- 1995 – 2000 Max Isaksson
- 2001 – 2004 Akseli Meskanen
- 2005 – 2008 Lauri Vartiala
- 2009 – 2009 Sami Kuivalainen
- 2010 – 2011 Eetu Immonen
- 2012 – 2014 Vesa Eskelinen
- 2015 – 2016 Lassi Heinilä
- 2017 – 2018 Lauri Niemi
- 2019 – 2021 Eetu Koljonen
- 2022 – Topias Kähkönen